perjantai 23. elokuuta 2013

Keho herää

Sen jälkeen kun olen aloittanut liikkumisen täysin nollasta neljä vuotta sitten, olen löytänyt itseni jo niin monta kertaa sanomasta "en olisi ikinä uskonut", ettei sen luulisi enää yllättävän. Ihmetyksen aiheita ovat olleet lauantaiaamun kuntonyrkkeilytreenit, avocadoon rakastuminen, kymmenen kilometrin juoksu, kärrynpyörän tai käsilläseisonnan oppiminen, ensimmäinen leuanveto, painonnostoliikkeisiin hurahtaminen... Mutta tämä viimeisin piti olla not gonna happen-kategoriaa maailman tappiin. Vaan tässä sitä ollaan.

Olen käynyt joogatunneilla nyt vähän yli viiikon. Ensimmäisenä keskiviikkona kävin peräti kaksi kertaa, heti perään torstaina ja perjantaina, viikonlopun olin Lappeenrannassa katsomassa Karjalan Kovin-crossfit-kisoja (jossa muuten oli taas todella asiallinen meininki), mutta sen jälkeen joogaa on löytynyt jokaisesta päivästä.



Erityisesti pidän aamujoogasta: nyt, kun en ole varsinaisessa työsuhteessa, saattaisi helposti tulla nukuttua puolillepäivin. Aamuyhdeksän jooga laittaa päivän heti käyntiin, ja herättelee kehon uuteen päivään aivan eri tavalla, kuin sama aika sängyssä vietettynä.

Ja eilen se tapahtui: siinä iänikuisessa alaspäin katsova koira-asennossa sain kantapäät maahan. Hetkeksi, mutta sain. Maailman tiukimmilla pohkeilla kun on paiskattu, tämän piti olla aivan sula mahdottomuus. Lisäksi sain eteentaivutuksessa varpaista kiinni. Uskomaton tunne!


Nyt kotosalla nautiskelen hitaasta aamiaisesta, valmistuen päivän tehtäviin. Olo on aika jepa.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Aarrgghh eikun ommmmm

Tänään aamulla yllätin itseni ja samalla koko universumin: kello herätti vähän ennen yhdeksää, ja ikkunapelteihin rämisevästä kaatosateesta huolimatta tein sen, mitä aina niin tehtyäni lupailen, etten tee enää ikinä: annoin joogalle vielä yhden mahdollisuuden.

Vähän taustoja: olen maailmanhistorian jäykin ihminen. Aivan oikeasti. En liiku mihinkään. Kylmiltään ei ole mitään mahdollisuuksia saada istualtaan varpaista kiinni. Ei mitään.

Tähän malliin:


Ja tässä olen siis ollut tänään jo joogatunnilla. Eli ymmärrätte yskän: maailman jäykin ihminen, kuin olisi paiskattu reumalla, MS-taudilla ja yhteen luutuneilla selkänikamilla. Ei mitään mahdollisuuksia.

Sanomattakin selvää, ettei tällainen ole nuorelle urheilijalle - eikä yhtään kenellekään - kauhean terveellistä. Ongelma vain on siinä, että jäykkyydestäni johtuen olen kehittänyt uskomattoman vihasuhteen venyttelyyn. Se ei ole millään tavalla nautittavaa. Olen hankalassa asennossa, täristen ja hengitystä pidättäen, raajat puutuvat ja ohimosuoni poksahtaa. Rentoudu, hengitä rauhallisesti, kuuntele kehon ääniä... HELEPPO SE ON SUN SANUA!


No, ennen joogaa ei kuulemma saisi kauheita ähkyjä vetää, joten nappaan naamaan kalaöljyt ja kofeiini-cayennepippuri-vihreäteeuute-lässynlää-kapselit ja lähden sotkemaan kaatosateeseen.
Onneksi OmYoga sijaitsee aivan kahden minuutin pyöräilymatkan päässä kotoani. Tässä vaiheessa elämää tunnen itseni sen verran hyvin, että jos haluan harrastuksesta säännöllisen, on sen sijaittava maksimissaan kymmenen minuutin pyöräilymatkan päässä.


Joo, joo, *ttu.



Tilat ovat siistit ja tunnelmalliset, mutta ennen tuntia oloni on lähinnä levoton ja ahdistunut. Kävin pari vuotta sitten kymmenen viikon intensiivikurssin, jossa kerran viikossa venyteltiin kauheasti. Silloin saavutin toki jonkinlaisia tuloksia liikkuvuuteni kanssa, mutta epätoivoista ähertämistä se oli.
Tähän tähdätään?
Itse astangajoogatunti kesti puolitoista tuntia. Se alkoi kevyillä hengitys- ja keskittymisharjoitteilla. Ohjaaja kehoitti tyhjentämään mielen ja keskittymään hengityksen laskemiseen. Ehkä minulla on aika ollut vähän ongelmia auktoriteettien kanssa, mutta päässä räsähti saman tien soimaan R-A-K-A-S. LALLALLAALALALAAA!!!

Sitten tehtiin aurinkotervehdystä, ja sitä muuten tehtiin aivan riittävän monta kertaa. Jos hengityksen oli tarkoitus mukailla itsensä äiti maan syvää huokailua, oli tämä mamma justiinsa lähettänyt ilmoille pari tsunamia ja pyörremyrskyä ja maanvyörymää pyyhkimään tieltään kokonaisen kansakunnan. Raajat tärisevät, hiki ropsahtelee mattoon, polvet eivät pysy suorassa. Mieleeni muistuu jostain Vartiotornista lukemani artikkeli, jossa kyseisen uskontokunnan henkilö oli lopettanut joogan, sillä sen seurauksena "saatana takoi pääni sisällä". Artikkelia lukiessa nauratti. Nyt ei enää yhtään.

Paljon kello? Ärsyttää. Tärisyttää. Tukka valuu silmille. Olkapäistä katoaa tunto. On joo kiva mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta minä saavutan autuuden tappamalla itseni vaikka rinnallevedossa. Siinä mieli tyhjenee. Tässä päästäni kuuluu jatkuvasti ÄÖLÄLÄÖLÄLÖLÄÄÄ-mölinää. One, two, three o'clock, four o'clock ROCK!

Sitten jossain tunnin puolivälin tienoilla se tapahtuu: päästän irti. Joo, olen edelleen tosi jäykkä. Joo, jopa tunnilla olevat pari perusmarkkua tärisevät vähemmän kuin minä. Lopetan riuhtomisen ja itseni pakottamisen, ja teen liikkeet vain siihen asti, mikä itsesäni tuntuu hyvältä. Tai ei hyvältä, mutta vähemmän sietämättömältä. Jos lihasta pakottaa, päästän venytyksen hetkeksi irti, korjaan asentoa, ja painun takaisin. Ok, tässä pisteessä ollaan tänään. Katsotaan, mitä tässä tapahtuu. Jos nytkin annan periksi, miten jäykkä tulen vielä joskus olemaan?

Tunnin lopuksi laitetaan toinen käsi rinnalle, toinen pään päälle. Ohjaaja opastaa, että nyt sitten uloshengityksen kautta kaikki möläyttävät niin pitkästi OMMMMM kuin vain henkeä riittää. Tunnen oloni vaivaantuneeksi, kuin jossain pakollisissa ryhmätehtävissä. Onko pakko? Mutta kas kummaa, jossain maailmankaikkeuden syvillä söössösöö-taajuuksilla kumahtava ommmm kuulostaa yllättävän... öö, mystiseltä? Kolmannella kerralla päästän itsekin jo melkoisen syvän ommmmmmin. Oho. Oho.

En nyt tässä hypetä, että tunnin jälkeen olo oli avautunut, valaistunut ja jotenkin yhteydessä maailmankaikkeuden kanssa. Tai että olisin tosi energinen ja valmis päivän haasteisiin. Olo oli ihan ok. Se oli ihan ok. Tunsin itseni siksi brittijäbäksi, joka käy kitisemässä ympäri maailmaa uskomattomissa kohteissa.
Sankarini.
Ostaa täräytin kuitenkin tutustumiskortin, jolla pääsee kolmen viikon ajan testailemaan OmYogan eri joogatunteja niin paljon kuin napa vetää. Kurssitarjonta on erinomainen, eikä erillisiä alkeiskursseja tarvitse käydä. Aloittelijoille sopiville tunneille voi mennä tuosta vaan. Katsotaan nyt sitten, annetaan sille mahdollisuus.

Mutta nyt napa täyteen tätä, ja sitten kauheasti hääräämään. Hyvä päivä tämäkin!



torstai 8. elokuuta 2013

Kun en vain jaksa

Ruokaostokset ovat yhä purkamattomana ostoskassissa keittiön lattialla. Keittiössä ei ole valoja, etten näe yhä kasvavaa tiskivuorta. Toinen mokoma on sänkyni vieressä: parin viikon ajan suoraan töistä tullessani linnottauduin sänkyyn, polkaisin käyntiin läppäriltä koukuttamani TV-sarjan, syön Sokoksen valmistiskin minulle valmistavaa ruokaa ja makaan kahden peiton alla, palellen, kunnes nukahdan kesken jakson. Tsemppaan sen verran, että saan läppärin suljettua.

Aamulla kello herättää uuteen työpäivään. Olen nukkunut katkeamatta kahdeksan tuntia. Tunnen oloni levänneeksi ja hyväntuuliseksi: kuuntelen musiikkia ja keittelen puuroa hiljalleen. Jos ei ole aikainen töihinmeno, saatan käydä lyhyellä lenkillä. Kroppa käyntiin ja silleen.

Kaksi tuntia heräämisen jälkeen olen valmis päiväunille. Pirteys loppuu kuin seinään. Sumu valtaa pään, vilkuilen kelloa, toivon pääseväni pian tauolle. Peruuntuneet asiakastapaamiset ovat pois tilipussistani, mutta antavat minulle tunnin aikaa juoda teetä alakerran bistrossa ja tuijottaa tiiliseinää. Zen-hetki. Työpäivää on vielä viisi tuntia jäljellä. Ja sitten suoraan treeneihin.

Eilen ostin kunnianhimoisesti lihaa ja pakastevihanneksia. Tänään en enää hae ruokaa valmistiskistä, vaan valmistan sitä itse. Olo on ihan ok, joskin vähän utuinen. Kun en käy mutkaa kotona, pystyn menemään suoraan treeneihin. Kotisohva on laavaa. Sinne kerran pudonnut ei ylös pääse.

Kotiin päästyäni olen aivan loppu. Kana ja pakastevihannekset saavat odottaa huomiseen, syön rahkaa ja jään tuijottamaan televisiota. Huomenna teen ruokaa ja siivoan tämän kaaoksen. Tänään oli niin tiukka päivä, etten jaksa. Lopulta nämä päivät toistuvat niin, että joudun lopulta heittämään pilantuneen lihan ja vihannekset pois.

Aamulla ei ole jäljellä yhtä ainoaa puhdasta kattilaa. Keitän puuroni paisitinpannulla. Keittiön lattialla seilaa muovikasseja, joista olen viimeisillä voimillani tyhjentänyt jo lämmenneet kanat ja raejuustot jääkaappiin. Kasseja en kuitenkaan ole jaksanut taitella laatikkoon. Se on liikaa vaadittu. Sisuunnun, hoidan tiskit, avaan putket ja pyyhin keittiön pinnat. Olen ylpeä itsestäni: minulla on ote elämästä! Energiaa tuntuu olevan, joten käyn taas lenkillä, ja illalla vielä salilla. Mikä kilpirauhassairaus? Huomenna varmasti myös naulaan nuo taulut vihdoin seinään. Tänään on liikaa tekemistä. Tänään olen onnellinen, suorastaan voittamaton!

Seuraavana aamuna en. Heti aamusta tunnen oloni läkähtyneeksi. Syke nousee jo, kun nousen sängystä. Sähköpostissa joku haluaa minulta vastauksen johonkin. Miksi ne minulta kysyvät? Työpaikalla piikissä on puhelinnumeroita, jotka odottavat pikaista yhteydenottoa. Olen salaa helpottunut, kun numero ei vastaa.

Työpäivän päätyttyä menen suorinta tietä kotiin. Palelee ja väsyttää, hyvänen aika, että väsyttää. Joku pyytää ulos, kahville. Unohdan vastata. Olen jo saanut olohousut jalkaan.

Miten kuvailisin sitä tunnetta päässä? Väsyttää, muttei nukuta. Pienikin asia - lautasen vieminen sohvalta keittiöön - tuntuu aivan ylivoimaiselta. En tunne olevani masentunut tai alakuloinen. Vain aivan loputtoman väsynyt. Mieli on kuin veden alle sytytetty valo: kirkas ja pintaan pyrkivä, mutta sen edessä lilluu tuhoton määrä levää ja muuta merenpohjan sakkaa. Korvissa kohisee. Syön irtokarkkia, koska olen niin väsynyt. Taas. Samalla puristelen vyötärölleni kesän aikana ilmestyneitä mötkylöitä. Olisi helppo selittää kaikki jaksamattomuudella. 

Se olisi helppo myös tuomita tekosyyksi. Treenaa lujempaa. Syö puhtaammin. Mutta ystävät rakkaat: jos treenaan lujempaa, pelkään ajavani kehoni johonkin totaaliseen tilttiin. Ei tämä ole sellaista väsymystä, joka tulee, kun ei oikein nuku, tai on treenannut tai tehnyt kovasti töitä. Tämä on sellaista väsymystä, että huonoimpina päivinä haluaisin vain maata sängyssä, olla ottamatta kantaa mihinkään.

Hyvinä päivinä väsymys väistyy. Silloin tuntee, kuinka koko olemassaolo pursuaa energiaa. Antakaa minulle rautaa, niin minä nostan sen. Lisäksi väännän sen solmuun ja opetan sille vaikka kiinan alkeet. Sellaista tehtävää ei ole olemassa, johon en näinä hetkinä pysty. Mutta jos näinä päivinä treenaan "senkin edestä", naulaan ne taulut seinään, luutuan lattiat ja soitan kummitädille, tiedän, että seuraavana aamuna minua odottaa läkähdyttävä uupumuksen tunne. Se tunne, kun makaan peiton alla, kuuntelen vain oman kehoni väsymyksen ääntä. Hiuksia en halua harjata niin usein, kun kampaajakin jo sanoi, että hiuksia irtoaa selvästi normaalia enemmän.

Pääsen ensi kuussa viimeinkin lääkärille. On sellainen tunne, ettei lääkärin apu tule hetkeäkään liian aikaisin. Olen kuullut rohkaisevia tarinoita parantumisesta. Ei tämä ole välttämättä mikään ylitsepääsemätön asia. Tärkeintä on, että tunnistaa oireet ja hakee apua. Kilpirauhasvaivat eivät ole mitään höpöhöpöä. Että jos tarina kuulostaa etäisestikään tutulta, hankkiutukaa testeihin. Ei tarvitse olla väsynyt. Ainakin minä toivon niin.