Jos tänään on luppoaikaa - itse olen esimerkiksi taudin kellistämänä ja lääkärin käskystä neljän seinän sisällä tämän ja huomisen päivän - voi käyttää töiden ja treeniaamisen sijasta aikansa tekemällä jotain oikein. Sen sijaan että katsoo kissakuvia internetistä, voi käydä esimerkiksi allekirjoittamassa kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista, ja sen voi tehdä klikkaamalla tästä.
Muita asioita mitä voit tänään tehdä:
*Käy luovuttamassa verta (älä jos olet kipeä)
*Aloita se kirja jota olet jo pitkään ajatellut
*Mieti elämääs
*Katsele kissakuvia internetistä
*Syö
*Nuku
Elämä se jaksaa olla kaunis!
tiistai 19. maaliskuuta 2013
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Not sucking at life
Kulunut viikonloppu vierähti ohi aivan hujauksessa. Osallistuin täällä Tampereella CrossFit Level 1 trainer-seminaariin, kun sellaiseen tarjoutui näin Suomen oloissa mahdollisuus aivan ihka ensimmäistä kertaa. Ilmoittauduin koulutukseen jo lokakuussa kun tieto tästä tuli, ja olen siitä asti laskenut päiviä. Miten tohkeissaan voi ihminen olla!
Kouluttajatiimi koostui rautaisista ammattilaisista ympäri maailman, pääkouluttajan kuitenkin ollessa kotoisasti suomalainen - mutta varsin vakuuttavan muodonmuutoksen lontoolaiseksi tehnyt - Jami Tikkanen. Viikonlopun aikana syvennyttiin CrossFitin maailmaan ruohonjuuritasolta lähtien, ensinnäkin määritellen, mitä ylipäätään ovat sellaiset käsitteet kuin terveys, hyvä kunto ja toimintakyky, millaista ravintoa tuonne tuuttiin pitäisi tunkea, hiottiin painonnostoliikkeiden pikkutarkkaa tekniikkaa tuntitolkulla, ja ennen kaikkea ihmeteltiin, mitä on CrossFit, mikä sen ideologia on, ja kenelle se on tarkoitettu.
Ei ole kovin liioiteltua sanoa, etten muista olleeni missään yhteydessä ikinä yhtä tasaisen hereillä, vastaanottava ja keskittynyt. Halusin puristaa koko (melkoisen arvokkaasta) viikonlopusta ulos kaiken, mitä saatavilla oli. Minä, joka olen tottunut luennoilla lähinnä olemaan läsnä. Luennoitsijat esittivät hommansa niin maanläheisellä ja innostavalla tavalla, että teki mieli hihkua että joo, joo! Kerro! Kerro mulle!
Mikä oli itselleni ehkä herättelevin ajatus oli, ettei CrossFit raivoisasta maineestaan huolimatta ole vain huipuille (tai masokisteille, tai sekä että) tarkoitettu laji. Vaikka joo, olenhan tajunnut aiemminkin, että varsinainen ohjelmointi on tehty urheilun eliitille, ja me muut kuolevaiset skaalaamme eli - no, esimerkkinä käytettiin tätä "CrossFitin penkkiä" eli sadismin multihuipentumaa, jota Franiksi kutsutaan:
FRAN
21-15-9 (tarkoittaen, että suoritetaan kolme kierrosta; ensimmäisellä kerralla toistoja on 21, toisella 15, viimeisellä 9.)
Thruster 43/30kg (tarkoittaen, että liikettä etukyykky+vauhtipunnerrus miehet suorittavat tangossa 43 kiloa, naiset 30 kiloa.)
Leuanveto
Frania skaalataan klassisesti pudottamalla rautaa tangosta ja tekemällä leuanvedosta kevennettyä versiota, esimerkiksi leuanvetoa kuminauhojen avustuksella tai renkailla hypyn avustuksella.
Mutta tässä tulee se kaunis osa: kouluttaja käytti esimerkkinä omaa yli 90-vuotiasta isoäitiään, joka istuu pyörätuolissa ja jolla on diabeteksen vuoksi amputoitu jalka. Luulisi äkkiseltään, että mummilta on Franit tehty. Vaan ei: hänen tapauksessaan thrusterina voi toimia pelkkä pyörätuolista nouseminen ja takaisin alas istuminen. 21, 15, 9. Leuanvedon sijaan voidaan ottaa mummia käsistä kiinni, ja mummi vetää itsensä ylös pyörätuolista. 21, 15, 9. Ohjelma ei muutu, se vain skaalataan mummille sopivaksi. Miten kaunista! Miten suurenmoista! Hyvä, mummi! 3, 2, 1 - GO!
Fran muuten oli kuin olikin päivän treeni, johon lauantai-ilta huipentui. Kuinkas muutenkaan.
Itse olin paukuttanut treenin ensimmäisen kerran syyskuun lopulla, skaalattuna 25 kiloa tangossa ja leuanvedot kuminauhojen avustuksella. Aikaa suttaantui 12 minuuttia 32 sekuntia. Nyt tein samalla vastuksella mutta hyppyleuanvetona, mikä osoittautui hitto vie yllättävän hapottavaksi. Aika? 7 minuuttia 51 sekuntia. Parannusta melkein viisi minuuttia. Hä! Mutta miltä se tuntui?
Aivan kamalalta. Pitkä sylki oli tosi ja asia melko kauan vielä treenin päättymisen jälkeenkin. Vertailun vuoksi muuten, että samaan koulutukseen osallistunut suomenmestari Mikko Aronpää paukutti treenin alle kolmen minuutin. Morot vaan.
Toinen kuningasajatus liittyi lajin turvallisuuteen: isojen painojen ja kovan intensiteetin vuoksi lajia kritisoidaan usein melko vaaralliseksi, kun porukka räyhää onnettomalla tekniikalla Eye of the tigerin pauhatessa taustalla. Mutta huonolla tekniikalla voi teloa itsensä vaikka kävelemisessä, jos vetää päälleen keskellä kirkasta päivää. Ammattitaitoisen valmentajan tehtävänä on varmistaa, että harjoittelija osaa hommansa, ennen kuin intensiteettiä lisätään.
Sitäpaitsi kaikki CrossFitissä käytettävät liikkeet ilmentävät loppujenlopuksi luontaista tapaamme liikkua - sitä, miten meidän on alunperin ollut tarkoitus käyttää tätä maallista kulkuneuvoamme. Kuitenkaan porukka ei osaa enää esimerkiksi mennä kyykkyyn turvallisesti, kun täällä vain istuskellaan tuoleilla ja pötkötellään erilaisilla pinnoilla päivästä toiseen, tuollaiset 90 vuotta putkeen, kunnes pötkötelläänkin vähän pitempi tovi.
Kaikki CrossFitistä löytyvät liikkeet ja niiden variaatiot löytyvät siis jokapäiväisestä elämästämme. Olkoon se sitten raskaiden asioiden nostaminen maasta turvallisesti, tai vuorelle kiipeäminen. CrossFitiä ei treenata (vain) siksi, että olisi näyttää habaa peilistä ja penkin tulosta paperista. Sitä treenataan siksi, ettei oltaisi ihan mämmikouria jokapäiväisen elämän haasteissa, mitä se nyt eteen heittääkään. Sitä odotellessa kaikista vaarallisinta on olla tekemättä näitä liikkeitä. Itse ainakin mieluusti liikkuisin omien koipieni varassa, mitä kauemmin sen parempi.
Viikonlopun päätteeksi suoritettiin kiperä 55 kysymyksen koe, jonka läpäistyäni saan mainostaa itseäni nimikkeellä CrossFit Level 1 trainer. Viikon päästä pitäisi tulla tulokset. Ans kattoo nyt, aika tiukkoja kysymyksiä oli. Senkin perusteella voin vakuuttaa, että treenejä vetävä porukka todellakin tietää, mitä ovat tekemässä.
Sanoinko jo, että tämä on ehkä mahdollisesti maailman paras laji? No, on se. Ja taas se sai minut ylittämään itseni: vaikka tiedän päjääväni lontoon murteella aivan mainiosti, jännitti kyllä kovasti osallistua näinkin intensiiviseen koulutukseen täysin omaan kielipäähänsä luottaen. Ilokseni huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, etten ollut edes hoksannut koko homman olevan englanniksi. Tosin se sanottakoon, että jos ei olisi latinankielinen anatomia hierojakoulun puitteissa opiskeltu, olisin ollut aivan kertakaikkisen pulassa. On eri asia pärjätä englannilla normaaleissa tilanteissa, kuin oikeasti puhua erikoissanastolla. Mutta tästä kokemuksesta rohkaistuneena olen jo alkanut miettiä seuraavia kursseja - ehkä jopa ulkomailla?
Toinen juttu liittyi omaan untuvikkouteeni: saan hädintuskin sen yhden leuan vedettyä. Olen lajin parissa nyt kahdeksatta kuukautta. Näinkö jäisin aivan jalkoihin ja kuolisin häpeästä koko koulutuksessa? Vaan ei: CrossFit on se laji, jossa viimeiseksi tulevalle hurrataan eniten. Aaaaaaaa. Liikutun.
Sunnuntai-iltana olin kieltämättä onnellinen kotisohvalle päästyäni. Näin maanantaiaamuna kroppa tuntee vetäneensä itsensä melko äärirajoille, joten nyt voisi tovin hengähtää ja lähteä sitten aivan uusin silmin katsomaan, miten se tempaaminen tapahtuikaan.
Kouluttajatiimi koostui rautaisista ammattilaisista ympäri maailman, pääkouluttajan kuitenkin ollessa kotoisasti suomalainen - mutta varsin vakuuttavan muodonmuutoksen lontoolaiseksi tehnyt - Jami Tikkanen. Viikonlopun aikana syvennyttiin CrossFitin maailmaan ruohonjuuritasolta lähtien, ensinnäkin määritellen, mitä ylipäätään ovat sellaiset käsitteet kuin terveys, hyvä kunto ja toimintakyky, millaista ravintoa tuonne tuuttiin pitäisi tunkea, hiottiin painonnostoliikkeiden pikkutarkkaa tekniikkaa tuntitolkulla, ja ennen kaikkea ihmeteltiin, mitä on CrossFit, mikä sen ideologia on, ja kenelle se on tarkoitettu.
Ei ole kovin liioiteltua sanoa, etten muista olleeni missään yhteydessä ikinä yhtä tasaisen hereillä, vastaanottava ja keskittynyt. Halusin puristaa koko (melkoisen arvokkaasta) viikonlopusta ulos kaiken, mitä saatavilla oli. Minä, joka olen tottunut luennoilla lähinnä olemaan läsnä. Luennoitsijat esittivät hommansa niin maanläheisellä ja innostavalla tavalla, että teki mieli hihkua että joo, joo! Kerro! Kerro mulle!
 |
| Pilkunviilausta minun makuuni |
FRAN
21-15-9 (tarkoittaen, että suoritetaan kolme kierrosta; ensimmäisellä kerralla toistoja on 21, toisella 15, viimeisellä 9.)
Thruster 43/30kg (tarkoittaen, että liikettä etukyykky+vauhtipunnerrus miehet suorittavat tangossa 43 kiloa, naiset 30 kiloa.)
Leuanveto
Frania skaalataan klassisesti pudottamalla rautaa tangosta ja tekemällä leuanvedosta kevennettyä versiota, esimerkiksi leuanvetoa kuminauhojen avustuksella tai renkailla hypyn avustuksella.
Mutta tässä tulee se kaunis osa: kouluttaja käytti esimerkkinä omaa yli 90-vuotiasta isoäitiään, joka istuu pyörätuolissa ja jolla on diabeteksen vuoksi amputoitu jalka. Luulisi äkkiseltään, että mummilta on Franit tehty. Vaan ei: hänen tapauksessaan thrusterina voi toimia pelkkä pyörätuolista nouseminen ja takaisin alas istuminen. 21, 15, 9. Leuanvedon sijaan voidaan ottaa mummia käsistä kiinni, ja mummi vetää itsensä ylös pyörätuolista. 21, 15, 9. Ohjelma ei muutu, se vain skaalataan mummille sopivaksi. Miten kaunista! Miten suurenmoista! Hyvä, mummi! 3, 2, 1 - GO!
Fran muuten oli kuin olikin päivän treeni, johon lauantai-ilta huipentui. Kuinkas muutenkaan.
Itse olin paukuttanut treenin ensimmäisen kerran syyskuun lopulla, skaalattuna 25 kiloa tangossa ja leuanvedot kuminauhojen avustuksella. Aikaa suttaantui 12 minuuttia 32 sekuntia. Nyt tein samalla vastuksella mutta hyppyleuanvetona, mikä osoittautui hitto vie yllättävän hapottavaksi. Aika? 7 minuuttia 51 sekuntia. Parannusta melkein viisi minuuttia. Hä! Mutta miltä se tuntui?
Aivan kamalalta. Pitkä sylki oli tosi ja asia melko kauan vielä treenin päättymisen jälkeenkin. Vertailun vuoksi muuten, että samaan koulutukseen osallistunut suomenmestari Mikko Aronpää paukutti treenin alle kolmen minuutin. Morot vaan.
Toinen kuningasajatus liittyi lajin turvallisuuteen: isojen painojen ja kovan intensiteetin vuoksi lajia kritisoidaan usein melko vaaralliseksi, kun porukka räyhää onnettomalla tekniikalla Eye of the tigerin pauhatessa taustalla. Mutta huonolla tekniikalla voi teloa itsensä vaikka kävelemisessä, jos vetää päälleen keskellä kirkasta päivää. Ammattitaitoisen valmentajan tehtävänä on varmistaa, että harjoittelija osaa hommansa, ennen kuin intensiteettiä lisätään.
Sitäpaitsi kaikki CrossFitissä käytettävät liikkeet ilmentävät loppujenlopuksi luontaista tapaamme liikkua - sitä, miten meidän on alunperin ollut tarkoitus käyttää tätä maallista kulkuneuvoamme. Kuitenkaan porukka ei osaa enää esimerkiksi mennä kyykkyyn turvallisesti, kun täällä vain istuskellaan tuoleilla ja pötkötellään erilaisilla pinnoilla päivästä toiseen, tuollaiset 90 vuotta putkeen, kunnes pötkötelläänkin vähän pitempi tovi.
 |
| Kukkuu, onko tuttuja? |
Viikonlopun päätteeksi suoritettiin kiperä 55 kysymyksen koe, jonka läpäistyäni saan mainostaa itseäni nimikkeellä CrossFit Level 1 trainer. Viikon päästä pitäisi tulla tulokset. Ans kattoo nyt, aika tiukkoja kysymyksiä oli. Senkin perusteella voin vakuuttaa, että treenejä vetävä porukka todellakin tietää, mitä ovat tekemässä.
Sanoinko jo, että tämä on ehkä mahdollisesti maailman paras laji? No, on se. Ja taas se sai minut ylittämään itseni: vaikka tiedän päjääväni lontoon murteella aivan mainiosti, jännitti kyllä kovasti osallistua näinkin intensiiviseen koulutukseen täysin omaan kielipäähänsä luottaen. Ilokseni huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, etten ollut edes hoksannut koko homman olevan englanniksi. Tosin se sanottakoon, että jos ei olisi latinankielinen anatomia hierojakoulun puitteissa opiskeltu, olisin ollut aivan kertakaikkisen pulassa. On eri asia pärjätä englannilla normaaleissa tilanteissa, kuin oikeasti puhua erikoissanastolla. Mutta tästä kokemuksesta rohkaistuneena olen jo alkanut miettiä seuraavia kursseja - ehkä jopa ulkomailla?
Toinen juttu liittyi omaan untuvikkouteeni: saan hädintuskin sen yhden leuan vedettyä. Olen lajin parissa nyt kahdeksatta kuukautta. Näinkö jäisin aivan jalkoihin ja kuolisin häpeästä koko koulutuksessa? Vaan ei: CrossFit on se laji, jossa viimeiseksi tulevalle hurrataan eniten. Aaaaaaaa. Liikutun.
Sunnuntai-iltana olin kieltämättä onnellinen kotisohvalle päästyäni. Näin maanantaiaamuna kroppa tuntee vetäneensä itsensä melko äärirajoille, joten nyt voisi tovin hengähtää ja lähteä sitten aivan uusin silmin katsomaan, miten se tempaaminen tapahtuikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)